"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne iltarukoukseen?"
Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.
Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:
"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.
"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.
"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua hänen kirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"
"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."
"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."
"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."
"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."