Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis, vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut Ingunnin arkun:
"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.
Ingunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:
"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä muulloin kuin sinä iltana?"
"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?"
"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi. "Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt, sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin ihana ääni!"
Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.
"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen käsiinsä.
"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa käteen ja veti hänet ulos perässään.
"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi tultuani!"