Ingunn myönsi.
"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!"
"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen kuluttua.
"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa", sanoi Arnvid lyhyesti.
"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että hänellä olisi — jokin paha vika?"
"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa, ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa- tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne, missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."
Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.
Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin päivällä.
Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.
Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi, ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi kirkkomatkalla.