Sellaisen annoin mä pojilleni äidin, joll' on sydän kelpo. —
Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:
Miekoin iskekäämme —! Päähän tahdon päästä! Kotiin mua kutsuu neidot, joilla Odin minut saattaa luokseen. Juhlapöydäss' aasain kera oltta nautin; päättynyt on vaiva elon; hymyin kuolen!
Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan, miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan, silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:
"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:
"Kuningas herra Erik
Ruijan vuorilla ratsastaa —
"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"
Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran nähdä muinaista miekkatanssia —.
Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä, ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.
"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa."