Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.
Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.
Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan sen taakse.
Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta. Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana teräksensinervään vedenkalvoon.
Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan. Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.
He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.
Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.
"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.
"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn, "raidasta —"
Matalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä: