Onnekas olet sä rantojen raita sulolehviä kantain. Miehet aamukasteen sun yltäsi ravistaa. Ja minä kaipaan Thegniä päivin sekä öin!
Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia, vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.
"Pilaat kauniin pukusi", sanoi Teit. "Kastuitko — anna kun koetan —!"
Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta; päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös — juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla pellon poikki.
Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi Ingunnin mennä.
Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi hiljaa ja arasti:
"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."
"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?" kysyi islantilainen kuivasti.
"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas laiturille."
"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni matkoihinsa.