V
Tuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta juhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli poistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea vapaasti kaikkialla.
Karja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta ajatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet loistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä, joka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria saunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita leijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn värikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja kellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin joka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille väkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.
Päivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman tuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun Teit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua kahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin. Muuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku olisi voinut kuulla —.
Sänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä laajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli syömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.
Ingunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen syvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli ollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut häntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet kiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua, hiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuus oli tapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin hän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä tuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin että hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.
Huomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta kiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt hänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara, joka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä. Kun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut, nöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen synnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan kiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.
Ja kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään sanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: "Olin valveilla ja kuulin kyllä." Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä hän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä pidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.
Kun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän ollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn rohjennut sanoa:
"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä, älä tule enää luokseni!"