"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä —."
"Niin, niin", oli Ingunn keskeyttänyt. "Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin suuri synti —."
"Synti?" oli Teit kysynyt ylen hämmästyneenä. "Niinkö sinä ajattelet!"
Se oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä nyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota nuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin Ingunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän, Ingunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut ajatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.
Kuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä yöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa — kerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten koettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt hänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt asiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän kohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.
Nyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi hiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin, että menetän tahtoni jälleen —!
Paikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet pimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta. Mutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja ilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen taivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro välkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä karhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli kastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.
Vieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin kaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon tuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja loistavassa maailmassa.
"Kristus armahda! Mikä sinun on!" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin luokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen samalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan hänen eteensä katsellen häntä. "Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä viikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut vihiä asiasta?" kysyi hän nopeasti.
"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on", sanoi Teit hymyillen hiukan. "Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja puhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani sukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole aivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?"