Teit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo käydä vihaiseksi:
"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo kolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime aikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —", sanoi hän katsoen hiukan häpeissään poispäin.
"Teit — minä en voi!" Ingunn puristi käsiään sylissään. "On eräs — eräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —."
"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti, jos hän tietäisi kaiken", sanoi Teit kuivasti. "En minä vain tyytyisi sellaiseen uskollisuuteen, että minun morsiameni olisi lennellyt vieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti — vieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten teit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin — vaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi kerran jäimme kahden kesken kartanoon —."
Ingunn peitti kasvonsa kuin Teit olisi lyönyt häntä:
"Teit — minä en tahtonut —!"
"Et — sen tiedän!" Teit nauroi ivallisesti.
"En uskonut — en voinut ajatella sinun tahtovan sellaista."
"Et kai!"
"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain vallattomuutena, kujeiluna —."