"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan sinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän ei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei sinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin."
Ingunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti.
Teit virkkoi nyt lempeämmin:
"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen olemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi ja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä — minä pidän sinusta", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin kumarassa olevaa päätä. "Kaikesta huolimatta —."
Ingunn ravisti hänen kätensä otsaltaan.
"Älä itke noin, Ingunn. En ole aikonut pettää sinua!"
Ingunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että hänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa oli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut Olavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena, suvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.
Ingunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja hänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa kertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja hän alkoi:
"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein suuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni veljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin häntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen hautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä, jota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin halunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun puolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia rukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis, menin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana hautajaisiin —
"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä — ja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit lähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori poika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella vainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme sitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut, en, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä —? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja nuori —."
Teit seisoi katsellen häneen edelleen, sama epäilevä hymy suupielissään.