Teit seisoi hölmistyneenä. Ingunn huomasi vihan kuohuvan hänessä:
"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä jos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen ollut entisillä teilläsi?"
"En sittenkään tahdo mennä naimisiin kanssasi."
"Aivanko varmasti?"
"Varmasti. Sillä ennen kuin kutsuisin sinua — hyppäisin vuonoon."
"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä minun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa toisillemme?"
Ingunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi, hyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.
Ingunn seisoi paikallaan, kun Teit saapui ratsastaen polkua pitkin.
"Ingunn —", lausui hän rukoilevasti.
Ingunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä suunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle, niin että tämä horjahti: