"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!" Teitiltä purkautui itku. "Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä kavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!"
Sitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta hölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi tavalliseen tahtiinsa.
Ingunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään hehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille. Kummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin luulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin surua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä siksi, että tämä oli niin nuori.
Hänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin hän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei voisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta pojasta —.
Ja sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui aavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla. Kun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen mieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän luultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä — niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän nyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei hänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut täyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei hänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva kuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneet koko hänen elämänsä. —
Vanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä hellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä vuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin puoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen kuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt, ja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi — ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä Magnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen kävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta siitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen, kun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä olleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.
Ingunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei tarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen, otti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä, mihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla jännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti peloissaan —.
Kaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään — yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui ja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä muistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin tuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.
Hän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa — ja jotka rasittivat ruumista. Hän ei tahtonut antaa perään, vaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.
Hän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt, hän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen tarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin kanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana, viimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat saaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään messuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka ketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä — oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi pitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen ruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen liukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni hevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen, niin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen mukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja tahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää tietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan nuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin, että luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa vapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli tärähtänyt kallioon —.