Hän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä vain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —. Kahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni, taistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman kauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä tuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen onnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä milloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.
Loppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti kuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että sellainen se oli oleva, ja hänen oli kuljettava sinne; mutta hän koetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän haki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän puhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään uskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki olevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:
— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa näillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella oleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti. Uloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin kallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä liikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin, mutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria kivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne oli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli itsestään kuollutta —.
VI
Hän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan aikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä ennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan ja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä kuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi pitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua kirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi kolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista ilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui kuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu; se puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja ahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä. Hän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään, sillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon lysähtäneenä —.
— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman piti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan. Ensimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä oli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti vieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen omakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla Arnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi korkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat punaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin tämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.
Olav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet luukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta matkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja peitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli työntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen, kapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta näkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin asti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.
Ingunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty painajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli tullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava hänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta hänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt joka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen ympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin paljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan piirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän voinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.
Olav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet hevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos rinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut itsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle miehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: "Terve, Ingunn —". Sitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä tavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.
"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on päättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!"