Hän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten tapaan poskelle suudellen.
Ja Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa. Nauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet hänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä eivät kumpikaan olleet hätähousuja.
"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää", nauroi Magnhild-rouva. "Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen veljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän."
Lieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki paistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella. Alkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin nuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin pesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien lehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.
Ingunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma oli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä syrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä sittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät olleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan rajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään ja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle pahaa —.
Sitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten keskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa matkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan luo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista tuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli maksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan Ingunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.
"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä", nauraa hekotti Ivar Torenpoika. "Luulenpa, ettet aio irrota täältä Bergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!"
"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja hevoselleni —." Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä Ingunniin. "Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada kerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin, samalla kun lähden etelään."
"Eiköhän se kävisi päinsä", tuumi Arnvid.
"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo turvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä. Ja nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään katsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen kuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On myös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi liittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki kääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi Galtestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin sotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin julkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin."