Kun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo ajatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan itseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän oli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli kuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon salaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei olisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.
Ivar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut astunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.
Olav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta ja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän entiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle, pyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka paidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään. Hänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen. Mutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi sen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä kävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaa suurtakin surua Olaville kertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.
Olav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt hyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut Elvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut maassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon paremman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten kanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi kovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.
Olav seurasi Ingunnia ulos, kun tämä oli lähdössä pihan yli nukkumaan:
"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla sinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle", huokasi hän naurahtaen.
"Ei, ei se kai sovi —."
"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi — että saamme puhella iltaisin kahden kesken?"
Hän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että toinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.
Ingunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli yhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin suuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä häntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut eteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä kummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja toivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko kulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt niskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.