Hän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin, kun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja suostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja se, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle hänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat alkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan edullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen naida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun saisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa häntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat tietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota hänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa livistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet käsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi — kun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä itsensä —.

Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo huomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja vaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa kuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä sylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään syytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään heidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.

Hän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä eilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut muuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä. Hän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan nytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.

Vain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi ruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä ja oman lapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän rikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne olisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa suojelemiseksi —.

Hänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän elatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta, joita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat kasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin armollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän oli synnyttänyt lapsensa.

Entä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan heidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta siitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän oli kaikkien ystävä, jotka tarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville. Arnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi menemästä tuleen.

Mutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt, mistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän ei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa ja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän oli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että hän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia elämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione, locutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen huomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli Vegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma kirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: — mitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin, tieten tahtoen —.

Hän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa — hän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi, ja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi käsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän oli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä rangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan hänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin tehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen parempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva. Kalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa, oli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä hetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon — kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet itselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän, Ingunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea rangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi tämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset kärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa odotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan käden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen tuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi, mitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.

* * * * *

Olav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä kaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui. Lumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia, ja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja talvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että Arnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin Ringsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten, ja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi hänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin luo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja toista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan ruvennut siihen, "— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä tahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —."