Mutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista taloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään kaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli alas Mjøsenin selälle.
Olav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar ratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa, johon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville, että tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman päällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon, vaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot jalkineet olivat kastuneet tummiksi — "Ingunnin puku on sopivampi ulkona kulkemiseen —."
"En ymmärrä, miten hän jaksaa liikkua tässä kuumuudessa —."
— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu, joka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan — hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut hiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.
Ilma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja väreili katsoipa minne tahansa.
"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?" kuiskasi Olav Ingunnille. Ruohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli ollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi ja katajapensas. "Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa tällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —."
He jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran satulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin. Hän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille, mutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan, imi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: "Mennään sitten takaisin —."
"Ei. Odota vähän. Minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta."
"Mitähän se lienee? — Olet onnettoman näköinen, Ingunn."
"En voi olla iloinen", sai tämä sanotuksi.