Olav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin ilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.
"Sitäkö tarkoitat, että olin kauan poissa", kysyi hän hiljaa.
Liian kauan, olisi Ingunnin tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei voinut.
"Pelkäsin sitä", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. "Ajattelin sinua liittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa hänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen herra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että itse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun hänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin täytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa menettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta vuotta —.
"— Petinkö minä mielestäsi sinua seuratessani jaarlia?"
Ingunn pudisti päätään:
"Tiedäthän, etten pysty ymmärtämään sellaisia asioita, Olav."
"Luulin —" Olav henkäisi syvään, "katsos, kun olin tullut niin hyväksi ystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille — vakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin ja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä missä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?"
"Kyllä. En tahdo valittaa sitä —."
"Valittaa sitä —"