Ingunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi voimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään katsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta peläten, mitä oli tulossa.
"Onko sinulla sitten jotakin muuta valittamista, Ingunn?"
"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa sinulle enää, Olav."
"Et kelpaa — minulle enää —," Olavin ääni oli aivan ilmeetön.
Jälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen toisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin kuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan pari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:
"Mitä tarkoitat sillä —?"
Taas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn ei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen silmilleen.
"Älä katso minuun noin", pyysi hän vavisten. "Minä saan lapsen."
Hänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä kauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi tämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän seisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti ja kesti —.
"Olav!" pääsi Ingunnin huulilta hiljaisena vaikerruksena. "— Puhu minulle!"