"Mitä soisit minun puhuvan —," äänsi toinen soinnuttomasti. "— Jos joku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut hänet!"
Ingunn äännähti hiljaa ja kimeästi kuin koira, joka saa potkun.
Olav huusi:
"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!" — Hän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira — ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi haavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä, niin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän kokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.
Aukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei uskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset marjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:
"Olisi paljon parempi — paljon parempi — jos tekisit sen —."
Olavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi. Hän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti kiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti jonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.
"Kunpa olisin kuollut, kunpa olisin kuollut", vaikeroi Ingunn yhä.
Hän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka häntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi hänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.
Mies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista jännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt kerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut turvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun ja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan sitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin seisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän muutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen miehen jäljet.