Ähkäisten kuin eläin hän käänsi päänsä pois ja pakeni tietä ylös.
Hän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä huutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en uskalla jäädä läheisyyteesi —.
Ingunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan juuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut pitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja puhalsi hänen korvaansa:
"Kuka on — lapsen isä —?"
Ingunn katsoi ylös, mutta pudisti päätään.
"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen nimensä on Teit, islantilainen —."
"Olitpas sinä hullu", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia kovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: "Entä Magnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla toisten joukossa —", Olav puri hammasta, — "hän nauroi tietysti minua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani onneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille kaikille!"
"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes nyt ilmaisin sen sinulle."
"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja minä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —."
"Olav!" parahti toinen tuskaisesti. "Ellet sinä olisi tullut —" hänen äänensä murtui —, "ei siitä olisi saanut tietää kukaan —."