Jälleen he tuijottivat toisiinsa hetken. Ingunnin pää retkahti rinnalle.
"Jeesus Kristus? Oletko ihminen!" pääsi Olavilta kuiskaten.
Hän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi punainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin Ingunnille:
"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen, että sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa sinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin terveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —! Herra armahda, minä en voi —!"
Hän tarttui Ingunnia lujasti hartioihin:
"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille etten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska tämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi nähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —."
"Kuuletko?" yltyi hän uudelleen. "Saat itse sanoa sen Magnhildille!"
Ingunn nyökkäsi.
Sitten Olav alkoi kulkea mäkeä ylös.
Maa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi kylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi käsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt hänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut löytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi vain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on parannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen — ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi hänen oli kuljettava.