Hän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi — ettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli haettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän ymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta oli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella häntä —.
Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten ajettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä kankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua — jalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä kävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään ruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa, ja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.
Aurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava valo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua matalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin aikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä jäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän kääntyi taloa kohti.
Hän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva tuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin säikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine kasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta esiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja sakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä, joka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui tukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen pelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —
"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän — kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen kainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?"
Ingunn oli vaiti.
"Tiedätkö sinä, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin —? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään tolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti tavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana — Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan jalustimiaan hevosen kylkeen —."
Ingunn oli vaiti.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. "Tiedätkö sinä, mikä Olavia vaivasi?"
"Hän on mennyt", sanoi Ingunn. "Hän ei tahtonut jäädä tänne enää, kuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —."