"— sinun laitasi?" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen ryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita kasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan sanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää, likaista lammasnahkaturkkiaan —.
"Sinun laitasi!" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen ja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua kynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän kaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven heidän jälkeensä.
"Ää — äh — senkin! En ymmärrä hituistakaan — mitä olet tehnyt."
Hän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — "Riisu yltäsi — sinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä olet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!"
Ingunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi ripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan. Tämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa täysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista pingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin käsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi häntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta — hän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.
Magnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian kulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi salassa. —
Hän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi istumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman käsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta raukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta mitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja yksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen Ingunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan — se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.
On paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän tyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa. Täytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni; oli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime vuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona päiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin lähetettäisiin noutamaan Toraa.
Ingunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä — hänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti hänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän Magnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten kätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.
* * * * *