Herätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten sammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla tulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut myrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli tuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.

"Dalla", virkkoi hän hetken kuluttua. Vanha vaimo ei kuullut.

"Dalla", toisti hän vähän ajan perästä. "Etkö menisi ulos katsomaan, mikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —."

Dalia nousi ja tuli sängyn luo:

"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia asioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua, mutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala tamma —."

* * * * *

Magnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari päivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan monta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle kasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta korvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan heti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian kuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes kysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että oikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.

Sitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän vetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti tai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia ja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.

— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin orjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin tehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan lapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia, eritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja heidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta. Sellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut häätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen, aikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa myöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja tervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle sukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti enemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —. Eivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin tyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä muilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni ja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen puheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa, josta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.

Aasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti kun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille, oli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus oli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli tuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan vaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut vähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan suuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan; nämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan — Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat häntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut suunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja sai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin pitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä ennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt Olavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja täysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.