Hän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja perusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä aavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui häpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen. Ja istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen rumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla, mikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä vaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.

Ingunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä tyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut uskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin väsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen muuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen ja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat polkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.

Ja hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras, mitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta vieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta kuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.

* * * * *

Kymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti nurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. "Tänne ei pääse kukaan —!" hän huusi.

"Pääsee kyllä —", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se oli Arnvid.

Ingunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen ja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta hän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän huomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä niskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus. Arnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa Arnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet istumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.

"Mene ulos, Dalla", sanoi hän vanhukselle. "Piru itse on varmaan saanut Magnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö hänet mielelläsi täällä?"

"En suinkaan", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuulla
Dallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea.
Arnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — "Älä pelkää — ei
hän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!"

Hän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan, mitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi taikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen, mutta hänen oli mahdoton aloittaa puhetta.