Ja niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan sisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:
"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää minulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies voi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin, kun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään."
"Ei minua voi auttaa kukaan."
"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn — silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä."
"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi tarvitse tuntea sitä." Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. "En saa unta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla nousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —."
"Niin", sanoi Arnvid hiljaa. "Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä tuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen ansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —."
Jonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän käski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt niin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla. Ja kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen kirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma läikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen roskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.
Arnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta he eivät puhelleet paljon.
Ivar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään katsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan tulematta ja siten säästämään Ingunnia.
Arnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo portinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän oli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä talossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli saanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa rakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella. Mutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan kirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen täysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata ovinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei tahtonut löytää ulos räppänästä.