Olav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä olisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:
"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan Bergistä, en soisi —", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta, "— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!"
Arnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja malttoi mielensä.
"Kuten tahdot", hän sanoi. "Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä on Miklebø."
Olav ojensi Arnvidille kätensä, mutta ei tahtonut kohdata tämän katsetta.
"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön —"
"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?" kysyi hän kuitenkin vielä.
"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on saatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —", hän yritti nauraa. "Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —."
* * * * *
Ingunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että sisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan joutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään suljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa kauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla; hänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun joku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui loukkoon hiljaa kuin hiiri.