"Ingunn, oletko täällä?" kysyi ääni.
Kun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi haljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen ruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.
"Ingunn — oletko täällä?" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle — nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa loimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja liikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli hänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:
"Älä tule lähelle, Olav! Älä tule minun luokseni!"
"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään pahaa."
Toinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä hengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului tasaiselta ja tyyneltä.
"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisin
Ivarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?"
"Olen", kuiskasi toinen.
Nyt Olav sanoi hiukan epävarmemmin:
"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä — hämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt olen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni. Kyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja silloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää semmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan kesästä —."