Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat olleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he ottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa jälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat vallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että näitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina, mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana todistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät he myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta vastarintaan.
Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti Hovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin henkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis, hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon suvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja koruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea rahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain ääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen, ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat enimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä muusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit mukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.
Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään neidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren kuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät toisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta tämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle, nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle. Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä totta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä useampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa viimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä Jon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.
Steinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren yli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan maatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa öisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle tällöin suurta suosiota.
Seuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti juhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan nunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen ratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen hevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä hankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän puhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä kehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät yhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa satulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi sillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. — Sen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he olivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he saapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi hänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä metsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären kanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset seuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.
Kukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään, että hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan kiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan sovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä Steinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa, jossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.
Ingebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn eivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan eivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä anteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän sukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen erittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin toimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei heidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat tuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi lapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli kolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista lapsestaan.
Mutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten jälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat. Silloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät sydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa, jotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot elivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja huolettomia.
Mutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias Haraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt. Hän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä vietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli pieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja upporikas.
Steinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja heidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä yönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri osa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet yllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet raastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä oli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti, ja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan sidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.