Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.
Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.
Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.
Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.
Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.
Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.
"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."
"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"