— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon miehen menemään, hän mietti.
Taivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja kosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla luostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita, jotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.
"Mikä sinua vaivasi, kun et ollut tänään messussa?" kysyi munkki.
Olav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja sitten hän oli nukkunut yli ajan. "Voisitkohan muuten hankkia minulle sukset lainaksi, veli Helge?" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään Miklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.
"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin", tuumi maallikkoveli. Olav vastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.
Hän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan ovelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli leikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle ja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan veressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli suuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein hän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden kourallisen haavaa vasten.
Jauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti Olavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä, helliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo oli häneltä nyt riistetty.
Munkki huomasi Olavin vaaleiden silmien verhoutuvan ja hän sanoi huolissaan:
"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes ensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle. On aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin paljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset."
Olav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä räystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.