"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia", vastasi toinen viattomasti. "Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi pohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne."
Olav päästi lyhyen, haukkuvan naurun. Teit nousi, sanoi hyvästi ja meni.
* * * * *
Heti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle ja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen, joka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja muiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon — priori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut valmistamaan ne.
Hän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana oleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.
"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?" hän kysyi. Teit huippi mäkeä ylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.
"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina kanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on."
"Tunnetko sitä miestä?" kysyi Olav taas.
Veli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä oli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun: hän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa hän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka tunnettiin piispankaupungissa.
Olav katsoi mäkeä ylös; nuori mies oli kadonnut kirkon aidan taa.