"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä sitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä, että hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun he kuulevat sisarensa onnettomuudesta."
"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno aseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös jotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi — auttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin."
"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän pääsisi naimisiin sinun kanssasi?" sanoi Olav tulistuen. "Pidä suusi, sanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta."
Nyt sanoi Teit:
"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa puhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän tulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo, jotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —."
— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena — ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Mutta me emme saaneet lasta —.
"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen tätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän huonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden parista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni läpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi pelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin. Ja siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä, eikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin minä hänestä —."
Piti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka Olav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi kohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä myöten Ingunnin onnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: "ei kukaan". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut hänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä, poikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä niin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten perästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle mustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.
"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon vietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?" tiedusti Teit.
"Ihme, ettet pyydä minua mukaasi puhemieheksi", sanoi Olav pilkallisesti.