"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa hänestä, sillä Ingunn kuuluu meihin, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —."

"Mutta lapsi, jota hän kantaa, on ainakin minun —."

"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin lapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut vapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa."

"Minä en ole orja", sanoi islantilainen kuohahtaen. "Sekä isäni että äitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat köyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan annatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —." Hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan joutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan ja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.

— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen ollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli lähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita oli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa siinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana auttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä kertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli ripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä lakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut imettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan ja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota vaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle talvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt heidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta vaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä rintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.

Ja Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta Pyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä ulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön ja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli tullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.

Hän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken kaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä — tuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä — hän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut karkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen joukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa yhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut muistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta että tuo maailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.

— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen hetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle nöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa. "Ei kukaan", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli. Olav muisti itse sanoneensa: "ei kukaan", kun Ingunn oli tahtonut tietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan Høvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli kohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa sanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli tuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän seurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän oli mies, vain mies. Ja kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen vaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi. Naisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja oikeus hoivata häntä.

"Niin, mitä sanot?" kysyi Teit hiukan kärsimättömästi.

Olav havahtui — hän ei ollut kuullut sanaakaan Teitin viime puheesta.