Olav vaipui penkille istumaan.
"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa kosintaasi!"
"Niin", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. "Olisiko se sinusta niin ihmeellistä?"
"Olisi", vastasi Olav tiukasti. "Ja onpa tuo puhetta!"
"Sattuuhan usein", jutteli Teit, "että sinun asemassasi oleva mies naittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä."
"Pidä kielesi kurissa", varoitti Olav. "Tuumi tarkoin, mitä sanoja käytät hänestä!"
Teit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään, jossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti toisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi Olaviin hymyillen.
"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata vihamiehiäsi!"
"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen ottelu." Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt kuunnella toista näinkin pitkälle.
"Mutta koska nyt on niin", sanoi Teit yhä hymyillen, "että minulla on häneen suurempi osa kuin sinulla —."