* * * * *
Oli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli kelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen pohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen sukset olalla.
Himmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta — lunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet turvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät Kristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja lyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa mielessään painostusta, joka valtasi hänet — sillä parempi olisi ollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli yritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan kerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti ja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä, minkä Olav tunsi.
Sattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä islantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan, kun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen lapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään varakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut asua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.
Olav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään määrättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti pohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko asian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet tavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet täytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.
Hän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten sisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon tuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit hyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja hymyili keveästi tuntiessaan tulijan.
"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä kuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään."
Olav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut yhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin lattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.
"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. —
Mutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —"
"Olitko odottanut sitä?" Olav nauroi tuimasti.