Toinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli jotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta, köyhyyden ja orpouden uhallakin.
"Olen muuttanut mieltäni, Teit", sanoi Olav. "Olen matkalla Miklebøhön. Ja jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit yhtyä matkaan."
"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko lainata minulle sellaisen jostakin?" Hän nauroi aivan kuin olisi sanonut hyvänkin sukkeluuden.
"Menen metsän läpi — aion sinne hiihtäen", sanoi Olav lyhyeen.
"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa suksien tapaiset." Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne olivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei karvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.
"Olen valmis kun tahdot lähteä!"
"Kai otat mukaasi jotakin syötävää?"
"En välitä semmoisista turhuuksista — erinäisistä syistä."
Olavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka kanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati jokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut vähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen asti, kun he ehtisivät harjulle.
"Tuumi tarkoin islantilainen", hän varoitti melkein uhaten, "etkö luule olevan vaarallista seurata minua metsän läpi". Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan, mutta kaiken varalta —.