Mutta Teit hymyili vain kylmästi ja löi kädellään miekkaansa.
"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav.
Ja — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —."
Heidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas tuli.
"Mutta — etkö sammuta tulta?"
"En viitsi. Eipä tuosta ole suurta vahinkoa, vaikka se palaisikin —."
Mutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen huurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli kuin verhon takana.
* * * * *
Keli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja Fauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän tuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen joutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen karjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.
Lumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan ja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän väliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä lumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.
"Vaihdetaanpas suksia —", sanoi Olav kerran.