Teitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen irti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään; ihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen jaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain nauroi taitamattomuuttaan.
"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?" kysyi Olav; hän oli hakenut toisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.
"En." Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä kasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. "Islannissa en astunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä taitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä."
"Sitten sinun käy vaikeaksi hiihtää Miklebøhon", sanoi Olav.
"Älä pelkää, kyllä minä selviän."
— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista kulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta milloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän ehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui yhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.
Hän istui katsoen toisaanne sillä aikaa kun nuori mies söi.
"Ei ole hätää, kun on luostarin eväissä!" ilmoitti tämä.
Ilma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta, missä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se näytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan seisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli järvi tai suo.
Mutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua — kevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa ilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus metsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen lumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan metsäseudun — se tuli tänne. —