"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi Olav.
"Enkö mitä." Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään: juuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan kuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.
Olav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa suksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui. Ja hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän oli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut kuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja hän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain tahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli mennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.
Hän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa alas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatella Ingunnia — hänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet hänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita toiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun ja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen, näkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin rinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään ja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa — vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui uudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan nassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi syvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli ennenkuulumatonta.
Ensimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven toisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He eivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry. Olav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli jäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi koko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan — eikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi. Vaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen harjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista aukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla uudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös olla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.
Ylempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina pehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita heidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän hiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien latvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.
Hanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon lunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.
Taas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui hänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi yhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:
"Odotas, kumppani — päästä minut edelle avaamaan jälkeä."
Olav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen edessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa vaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän syöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi jäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä enää kertaakaan kohdalleen —.