Teit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen kaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin torpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin silmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan olivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.
Olav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen päässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian voittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut vähällä viedä hänen voimansa.
"Entä sinä?" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen.
"Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?"
"Taisin viitata sinnepäin."
"Oletko puhunut siitä muille?"
— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi, saattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa parissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön kaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten puheista —!
Teit vastasi vähän hämillään:
"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni kuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa ja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja livahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain isketyksi kynteni häneen —"
Olav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi hänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin kostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri oli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.
"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut minulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän ajoi minut pois kuin koiran —."