"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa,
Teit."
Huomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli noussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui miekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle. Olavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän asian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi tulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen taistonhaluisesti kiljahtaen.
Hän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa. Olav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun kirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut käsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä oikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi hetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin että miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta nyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.
Olav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä hetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli virrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav tarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.
Sitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä.
Täytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.
Hänen kätensä oli kaatanut niin monta arvokkaampaakin miestä.
Olav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä luonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse syypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka neidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän on kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää tätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä — hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.
Hän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos tuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen kaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.
Olavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä hirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää ja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen saamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.
Hän lisäsi yhä puita tuleen. Jos mökkirähjä palaa, niin palakoon —!