Mutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli jo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa silloin, kun häntä tarvittiin —.

Sinun täytyi väistyä, Teit, sillä minä en tahdo —. Hän koetti saada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen rintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa. Teitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä reippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä, senkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava hänestä — korjattava luusi —.

Hän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa oli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu. Seinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli kuin jäähaarniska.

Olav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut makasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta — hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita ja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei jaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä vastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän kasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin kuin taisi.

Sillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran kun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään tuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin jonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja ajatukset jatkoivat samaa rataa —.

Tuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta arvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen sydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei. Ellei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä. Ei häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli saanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen vuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta — mies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.

— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi ovella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä, missä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään, pelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt selittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —. Jälleen hän oli aivan selvä.

Nyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä. Kuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten ilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun sopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon entisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita hänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se koski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.

Mutta miten hän pääsisi eroon ruumiista!

Niin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta mereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen Tanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla. Mutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut syypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska hän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen vaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut ottaa tunnolleen sitä, mikä oli synti. Se oli oleva synti, jota hän ei saanut vieritetyksi päältään —.