Mutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edes koettaa suojella Ingunnin kunniaa.
Lopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti. Päivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä. Hiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin teerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt päivälinnun hujautus.
Hän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä ja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko maailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli pilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana lähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka keskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa välkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset ja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta kuului teirien säväkkä.
Ja keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä seisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen vähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne — ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi koskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen ihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle — mahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten koko asia.
Molemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa. Olav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista, puhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti yhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.
Hän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen suksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta ja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat. Ruumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän peitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.
Hiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia ja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli heinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn väliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja laski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja sylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.
Nyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet heiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille. Olav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös vastasataneessa lumessa.
Vuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän pysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa. Sitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki harmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki rukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut, ja hänen täytyi siis rukoilla.
Hän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, — mutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa; se oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan halveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen sekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista melkein ainoa, minkä hän muisti.