— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja talonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat jääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin paljon pahempaa —.
Ennen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat yhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi, ruokaa ja juomaa vierelläsi —.
Savu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti sisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav potkaisi ja viiletti mäkeä alas.
— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän lohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.
Hän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi, lensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi taakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti, loistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten. Eräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.
— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle sellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen itse —.
* * * * *
Tuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse lumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset yhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä räppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja tunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.
Olav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli hohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi syvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.
— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen verileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.