"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."
"Vielä se on kerran muuttuva."
"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."
"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."
"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."
"Enköpähän voine luvata tuota."
Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.
Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.
Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.
Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni: