Kukaan noista kolmesta ei ollut nukkunut sanottavasti yöllä, ja juuri kun he aamupuoleen olivat vaipuneet uneen, tuli Magnhild-rouva heitä herättämään. Vaimo oli valmis lähtemään.
Tora katsoi sisareensa kapaloidessaan lasta — en usko hänen rohkenevan tehdä tätä, hän ajatteli. Silloin alkoi Magnhild-rouva taas puhua Olavin suuresta syyllisyydestä heitä kaikkia kohtaan; ei olisi kohtuutonta vaatia häntä tyytymään siihen, että Ingunn ottaisi lapsen mukaansa etelään. Eihän heidän tarvinnut pitää sitä luonaan Hestvikenissä. Voihan Olav antaa sen muuanne kasvatettavaksi.
Mutta Ingunn oli kovan ja päättäväisen näköinen kantaessaan lapsen ulos ja antaessaan sen Hallveigille sekä nähdessään tämän ratsastavan talosta lapsen kera pienen saattopojan seuraamana.
* * * * *
Suurusta valmistettaessa huomattiin Ingunnin kadonneen ulos. Arnvid ja Tora juoksivat hakemaan häntä — Ingunn kuljeksi edestakaisin ladon takana; mutta vaikka he olisivat pyydelleet kuinka, eivät he saaneet häntä mukaansa. Tora ja Magnhild olivat aivan suunniltaan — oli uhkarohkeata naidun naisen kulkea tuolla lailla taivasalla, ennen kuin hän oli ollut kirkotettavana — saatikka sitten Ingunnin asemassa olevan naisen. Arnvid tuumi, että oli paras lähettää hakemaan veli Vegardia. — Ingunnin täytyi myös koettaa hankkia synninpäästö ja palata Jumalan ja kirkon yhteyteen ennen Olavin paluuta, että he saattoivat mennä yhdessä messuun, sitten kun Olav oli saanut sukulaisten suostumuksen. Arnvid lupasi jäädä vartioimaan häntä, kunnes saisi hänet sisään.
Siinä kulkiessaan he joutuivat talon pohjoispuolella olevaan koivikkoon asti. Arnvid astui Ingunnin kintereillä keksimättä ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Hän oli väsynyt kuin riepu, ja nälkäkin ahdisti. Päivä oli jo pitkällä, mutta hänen pyytäessään Ingunnia tulemaan järkiinsä ja lähtemään hänen kanssaan sisään ei hän saanut sanaakaan vastaukseksi; hän puhui kuin kivelle.
Kerran Ingunn asettui puuta vasten, nosti kätensä runkoa kohti ja hieroi otsaansa tuoheen ähkien kuin eläin. Arnvid rukoili ääneen. Hän käsitti Ingunnin olevan menettämäisillään järkensä.
He olivat joutuneet viimein pienelle töyrylle ja istuivat siinä vieretysten mitään puhumatta auringonpaisteessa. Yhtäkkiä tempaa Ingunn auki pukunsa rinnustan ja pusertaa poveaan, niin että maito ruiskahtaa kapeana suihkuna tulikuumalle paadelle, kuivuen siinä pieniksi, kiiltäviksi läikiksi.
Arnvid ponnahti paikaltaan tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet seisomaan sekä ravisti häntä edestakaisin:
"Nyt sinun pitää olla ihmisiksi Ingunn —."