Heti kun Arnvid päästi hänet irti, painui hän maahan pitkin pituuttaan.
Arnvid nosti hänet ylös uudestaan sanoen:
"Nyt sinun on lähdettävä sisään kanssani — muuten minä pieksän sinua!"
Silloin Ingunn purskahti itkuun — hän riippui toisen kaulalla itkien pakahtuakseen, pää Arnvidin olkaa vasten; tämä huojutti häntä hiljaa edestakaisin. Ingunn huusi, kunnes ei jaksanut enää. Sitten hän itki hiljaa, kyynelten valuessa virtanaan; ja nyt sai Arnvid suljetuksi hänen pukunsa povelta. Ja lopulta hän antoi Arnvidin puoleksi kantaa, puoleksi laahata itsensä kotiin, missä tämä jätti hänet naisten käsiin.
* * * * *
Myöhään illalla Arnvid istui ulkona puhellen Grimin ja Dallan kanssa, kun Ingunn ilmestyi esiin ovestaan. Heti huomattuaan vanhukset hän seisahtui pelästyneenä. Arnvid nousi ja meni hänen luokseen. Dalla lähti pois, mutta Grim jäi paikalleen, ja kun Ingunn kulki hänen sivuitseen Arnvidin rinnalla, kohotti hän vanhat, parroittuneet kasvonsa ja sylkäisi hänen jälkeensä, niin että kuola jäi riippumaan parrantakkuihin. Arnvidin töytäistessä hänet tieltä vanhus irvisteli rumasti syytäen puoliääneen suustaan ruokottomia sanoja, joilla orjat ennenvanhaan olivat nimitelleet säädyttömiä naisia, ja pyörähti sitten sisarensa jälkeen.
Arnvid tarttui Ingunnia käsivarteen ja veti hänet sisään.
"Et voi odottaa parempaa", sanoi hän osaksi vihaisena, osaksi lohdutellen, "niin kauan kuin olet täällä. Sinulle tulee helpompi olo, kun joudut pois, seudulle, missä sinua ei tunneta niin hyvin. Mutta mene nyt sisään — olet uhmannut kohtaloa jo liiaksi tänään juoksemalla ulkona; ja nyt on auringonlaskun aika."
"Odota hetkinen", pyysi Ingunn. "Päätäni polttaa niin — ja täällä on niin suloisen viileä."
Oli jokseenkin pimeä tähän aikaan vuotta, ja taivaalla kulki pitkiä pilvisaattoja, joita rusko kultasi pohjoisessa. Se levisi ylemmäs, ja lahdessa kuvastui pilvien hohde.
Ingunn kuiskasi: