Hän ei tuntenut enää jälkeäkään turtumuksesta — hän oli mieletön pelosta. Mutta vavisten ja aivan kuin tiedottomasti toimivat hänen kätensä niinkuin hän oli edeltäpäin ajatellut. Hän irrotti pitkän, kudotun vyön, joka oli kiedottu kolmasti uumien ympäri, otti esiin veitsen ja leikkasi sen kahtia. Toisella kappaleella hän sitoi yhteen hameensa polvien alapuolelta — hän tahtoi olla säädyllisessä asussa, jos vesi ajaisi hänet maihin. Toisen kappaleen hän sitoi ristiin rintansa yli ja pisti kädet sen sisään — hän oli arvellut kuoleman tulevan pikemmin, jos hän ei voisi kamppailla vastaan vajotessaan. Sitten hän veti viimeisen pitkän henkäyksen ja viskautui veteen.
* * * * *
Arnvid havahtui, jäi makaamaan unenpöpperössä ja oli vaipumaisillaan uudelleen uneen. Mutta yhtäkkiä, sydämen lyödessä kumeasti, hän selvisi kokonaan — ja älysi samassa heränneensä äsken siihen, että oli luullut kuulleensa jonkun menevän ulos —.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja Ingunnin sängyn luona kopeloiden sitä pimeässä. Tila oli vielä lämmin, mutta tyhjä. Aivan kuin ei vieläkään olisi uskonut omia vaistojaan hän yhä haki ja hapuili — seinän vierestä, päänalusen luota, jalkopäästä —.
Sitten hän pisti kengät paljaisiin jalkoihinsa, viskasi mekon päänsä yli ja ähkyi — hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa sitten Ingunn oli mennyt ulos. Hän lähti juoksemaan laihon läpi, saapui järven rantaan viettävälle kummulle — ja näki jonkun seisovan laiturilla. Hän juoksi pohjoista kohti vinosti niityn poikki kuullen omien askeltensa kopsahtelevan kuivassa maassa. Vedenrajaan saapuessaan hän jatkoi juoksuaan ja kahlasi sitten, kunnes saattoi viskautua uimaan.
* * * * *
Ingunn heräsi vanhassa sängyssään Aasan tuvassa. Aluksi hän ei tuntenut muuta kuin että hänen päätään särki niin, että se oli haljeta, ja iho oli niin hellä kuin sitä olisi valeltu kuumalla vedellä —.
Aurinko paistoi sisään — räppänä oli auki ja siitä näkyi palanen kirkasta taivasta. Savu, joka leijui sinisenä kattohirsien alla, näytti ruskealta ulos tultuaan, lähti lentoon heti ja alkoi pyöriä katon heinänkorsien keskellä.
Sitten hän muisti — ja oli vaipua tainnoksiin. Helpotus, tunne siitä, että oli tullut pelastetuksi, oli niin voimakas —.
Arnvid astui samassa esiin jostakin. Hän tuki Ingunnia selästä ja piti puukuppia hänen suunsa edessä. Siinä oli haaleata vesivelliä, liukasta ja parantavaa, yrteillä ja hunajalla maustettua.